Oma maa pakastemarja

Olemme olleet takaisin Suomessa nyt noin seitsemän viikkoa. Sinä aikana on koti saatu näyttämään kodilta, palattu arkipäivien rutiineihin, syöty suuria määriä niitä kaivattuja ruokia, nähty suurin osa rakkaista ystävistä ja sukulaisista, sekä ennen kaikkea sopeuduttu tähän oravan pyörässä pyörimiseen. 

Matkamuistokivet Uudesta-Seelannista

Saimme paluuviikolla hoidettua suurimmat tavarat uuteen kotiimme ja sunnuntaina painoimme jo päät tyynyyn omassa sängyssä oman kodin hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa tosiaankin. Ensimmäisenä iltana istuimme uudessa pikkuisessa asunnossamme, emmekä voineet olla ihmettelemättä hiljaisuutta. Olemme pääkaupungin keskustassa, mutta ympärillä on kuin huopatossutehtaassa! Olimme tottuneet ympärillä vallitseviin suurkaupungin tai viidakon ääniin, jotka kantautuivat huoneeseen tai mökkiin. Jos nämä edelliset puuttuivat, niin vähintäänkin majapaikan henkilökunnan äänet ympäröivät omaa hiljaisuuttamme. Täällä meillä ei ollut edes televisiota melskaamassa. Kestimme kaksi viikkoa, kunnes marssimme televisio-ostoksille. Melko surkea suoritus siis, hah!

Liikenne tuntuu aivan uskomattoman kesyltä ja J:tä jaksaa vieläkin ihmetyttää se kuinka porukkaa odottaa valojen vaihtumista, vaikkei auton autoa ole näköpiirissä. Ensimmäisenä aamuna J jäi odottamaan muiden kanssa risteykseen, sillä odotti kovasti kohta tapahtuvan jotakin odottamisen arvoista. Olihan porukka sentään kerääntynyt kadun varteen. Pelkkä vihreä jalankulkuvalo taisi tuottaa pienoisen pettymyksen. 

Kotiinpaluu näkyy lähinnä Millalla ylimääräisinä kiloina ja uhkaavasti muodostuvina silmäpusseina. Annoskoot ovat meillä päin aivan eri luokassa, kuin mitä Aasiassa ja mielelläänhän sitä on ahtanut itseensä kaikkia kaivattuja herkkuja ja pöperöitä. Aamuinen herätys klo 6:15 taas tuottaa silmäpussit silmien alle alta aikayksikön. Ensimmäisen työviikon ajan erityisesti oli olo kuin rekka-auton alle jääneellä, eikä iltaisin kyennyt kuin makaamaan moisen kahdeksan tunnin aivojumpan jäljiltä! Ihan turha luulo, että olisi jaksettu töiden jälkeen lähteä tapaamaan ystäviä ja sukulaisia. Onneksi toukokuun puolella oli pari vajaata työviikkoa, joten pienet extra lepohetket on hyödynnetty tehokkaasti. 

Töihin paluu Millalla vanhaan työhön, on ollut muuten kyllä erittäin helppoa ja miellyttävää. Vastaanotto työpaikalla oli aivan uskomattoman lämmin ja sydämellinen. Moni pitkän reissun tehnyt on sanonut työmotivaation kadonneen reissussa täysin. Nyt kävi onneksi päinvastoin ja jonkin aikaa kadoksissa ollut työmotivaatio saatiin sen sijaan palaamaan. Milla on uusvanhasta työstään innoissaan ja halu päästä eteenpäin on taas ihan uudella tasolla. Voitaisiin siis sanoa, että jo ihan siksikin reissu todellakin kannatti!

Mitä sitten tulee kotiimme, niin viihdymme täällä paremmin kuin koskaan uskalsimme edes toivoa. Uutta huonekalua ei ole tarvinnut hankkia, kun viimeiset kaksi kertaa olemme vain vaihtaneet pienempään. Tavaran paljous on suorastaan hirvittävää ja siihen materialismiin on ainakin hetkellisesti saatu ähky. On niin paljon mukavampaa siivota asuntoa, jossa ei kaikki hyllyt ja kaapit pursua tavaraa. Asunto on pienempi, kuin mikään missä olemme aiemmin yhdessä asuneet, mutta pysynyt ainakin toistaiseksi myös siistimpänä kuin yksikään aikaisemmista. Jos joku olisi sanonut vuosi sitten meille, että asumme nyt onnellisina yksiössä, niin eipä olisi epäuskoisesta naurusta tullut loppua. Näin vaan kävi, mutta onhan meillä toisaalta ruhtinaallisesti enemmän tilaakin kahdestaan, kuin missään yksittäisessä majapaikassamme reissun aikana. 

 Rinkat on pakattu yläkaappiin ja kovasti niille käyttöä toivotaan ja odotetaan. Oma pesukone ja vaatekaapit ovat kuitenkin luksusta, joista nautimme kuitenkin mielellämme toistaiseksi. Kesällä on tarkoitus hieman lomailla, joten pieni hengähdystaukokin siintää jo silmissä. Kotimaan matkailu on kuulemma kovassa nousussa ja mekin varmasti pitkälti kyseisen trendin perässä seuraamme.

Ikuista paloa ja intohimoa matkailuun ei kuusi kuukautta maailmalla kyennyt sammuttamaan, päinvastoin se toimi enemmänkin kuin bensan heittäminen liekkeihin. Nyt kun on taas oltu hetki kotona, niin on mielessä jo jos jonkin moisia reissuja. Maailma on täynnä hienoja, ihmeellisiä ja näkemisen arvoisia paikkoja. Reissaamisen kautta saamista kokemuksista puhumattakaan! Itse matka, kokemukset ja fiilikset ovat olleet mielessä lähes päivittäin ja iloa tästä kaikesta on varmuudella vielä pitkään. 

Mutta onhan se ihan tottakin se oma maa mansikka ja muu maa mustikka. Lämpötiloista johtuen olo on kuitenkin enemmänkin kuin pakastemarjalla...

Tässä nyt vähän mitä osaamme tässä vaiheessa oravanpyörään sopeutumisesta kertoa. Ajan kanssa yleensä muodostuu perspektiiviä asioihin, jotka on sitten myös helpompi jakaa sinne ruudun toisellekin puolelle. Mikäli teille siellä ruudun takana on tullut tähän kotiin paluuseen liittyen erityisiä kysymyksiä mieleen, niin rohkeasti vaan kysymään. Ei meitä yleensä ujostusta vastailla ;)