First moments

Olo on aina haikea, kun lähtee jostakin missä sydämen on hyvä olla ja mieli lepää. Edessä kuitenkin häämötti kaikkien rakkaiden näkeminen, oma koti kullan kallis ja monen monta muuta maailman tärkeintä asiaa, joiden merkitys on hahmottunut ehkä hieman tarkemmin reissun aikana. Niin paljon kun kotiin paluuta toisaalta odottikin, Suvarnabhumin kentällä olisimme olleet silti valmiita ottamaan lentoyhtiöille tyypillistä korvausta vastaan vaikka pari päivää myöhäisemmänkin lennon. Vapaaehtoisia tai rahallisia korvauksia ei kuitenkaan huudeltu ja koneeseen noustiin, kuin mille tahansa muullekin matkan etapeista. Lento kohti Frankfurtia ei siis herättänyt sen kummemmin minkäänlaisia tunteita.

Naamat venähtivät hetken verran vakaviksi, kun totesimme penkeistämme uupuvan kokonaan viihdelaitteet. Vajaa 11 tunnin lento kuitenkin sujui totutun joutuisasti auringon noustessa horisontista kuin kilpaa kanssamme. Istumiseen ja ei yhtään minkään tekemiseen on kummasti opittu taakse jääneiden kuukausien aikana. Saksalainen järjestelmällisyys turvatarkastuksessa herätteli lähes koomaan vaipuneet mielemme ja tajuntaan alkoi hiipiä ymmärrys siitä, että muutaman tunnin kuluttua seisoisimme Helsinki-Vantaalla vastassamme ensimmäiset kotoisat kasvot.

Frankfurtissa aamuvarhaisella

Muutama tunti venähti kuitenkin työpäivän mittaiseksi samoiluksi, kun toiveisiimme vastattiin portilla kuulutuksella: ”Etsimme vapaaehtoisia vaihtamaan lentoa…”! Tiimityömme toimii niin, että J pitää korvat auki kirjan lukemisen ohella ja Milla reagoi nopeasti liikkeellä (pienen tönimisen herättämänä). Näin olimme ensimmäisenä vapaaehtoisten jonossa ja kuittasimme 400€ henkilöltä neljän tunnin lisäodottamisesta. Ei pöllömpi tuntiliksa! Voitte uskoa, että tiliotteemme kertoi pankkitilinkin olevan kipeästi moisen bonuksen tarpeessa tässä vaiheessa ”matkaa”. Ja yksi neljä tuntia lentokentällä ei todella tunnu meidän takalistoissa enää yhtään. Ei varsinkaan, jos toisella tönöttää kädessä weißwein ja toisella Kaiser Hefe. Haluaisimme ilmoittautua lentoyhtiöille tästä eteenpäin ennakkoon vapaaehtoisiksi!

Pakko kuitenkin myöntää, että mieli alkoi olla melko levoton, kun ikkunasta vilahti Saarenmaa. Tuolloin taisivat aivotkin lopulta ymmärtää, että vain hetkeä myöhemmin seisoisimme tismalleen siinä pisteessä, kuin mistä kuusi kuukautta aikaisemmin lähdimme. Lähestyminen oli kuin elokuvista, sillä saavuimme suoraan kohti Helsingin keskustaa ja saimme ihastella ikkunasta, kuinka räntäsateen jälkeinen aurinko valaisi rakkaan kotikaupunkimme.

Kotona lähikahvilassa

Ihme ja kumma, ilman suurempia tunteenpurkauksia selvisimme kuitenkin rinkkojen kanssa ulos ja pääsimme Millan äidin kyydillä kohti seuraavaa majapaikkaa. Punavuoren sydämessä odotti lisää tuttuja ja ikävöityjä naamoja, sekä avaimet uuteen omaan kotiimme. Tupatarkastus tehtiin välittömästi ja loppuilta vierähtikin Pyöreän pöydän ääressä ensimmäisiä ”kalajuttuja” kerrottaessa. Olo oli hetkittäin niin epätodellinen ja toisaalta taas tuntui siltä, kuin emme olisi missään olleetkaan.

Heti keskiviikkona aamusta hoidettiin virastoasioita ja Milla pyörähti toimistollakin. Muuten loppuviikko vietettiin rakkaiden seurassa ja perjantaina kuskasimme muuttokuormaa Tammisaaresta uuteen kotiimme. Sunnuntaina illalla ihmettelimme keskustakodissamme vallitsevaa hiljaisuutta ja painoimme ensimmäistä kertaa päät omiin tyynyihimme omassa kodissa ja omassa sängyssä. Se se on kuulkaa melkoisen hyvä fiilis.

Siitä saakka onkin otettu arkea ryminällä vastaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Parissa viikossa on arki palannut elämäämme ja yhteisiä tunteja vuorokaudessa on minimaalisesti reissun aikaiseen 24/7 verrattuna. On ollut ihan uskomattoman hienoa viettää aikaa ystävien ja sukulaisten kanssa, eikä heidän vertaisiaan ole kyllä missään. Näin alkuun kuitenkin on ainakin Millan myös myönnettävä, että päivittäinen sosiaalinen aktiivisuus vaatii vastapainoksi hieman hiljaista aikaa. Kun elämä ilman velvoitteita ja velvollisuuksia vaihtuu salaman iskusta vastuulliseen ja työntäyteiseen arkeen, niin siinä on ollut näin alkuun sulattelemista. Mutta onneksi ystävien avulla kaikesta selvitään paremmin, joten eiköhän se arki taas ala luistamaan hieman sujuvammin. Kiitos kaikille teille erityisen lämpimästä vastaanotosta täällä kotimaassa!

Rannat täällä ovat hieman erinäköisiä...

Mutta kuka voisikaan vastustaa maisemaa Helsingin kattojen tasalla, home sweet home :)